Tyhjästä on paha nyhjästä so. Mutta mitä tapahtui messulle?

Voisiko olla, ettemme ole jättäneet Pyhälle Hengelle tilaa toimia? Voisiko olla niin, että me olemme luoneet rituaalin, joka muistuttaa alkuseurakunnan kokoontumista enää vain hyvin etäisesti? Voisiko olla, että Pyhä Henki haluaisi johdattaa papin saarnaamaan siitä, mistä seurakunnan tulisi kuulla, sen sijaan, että sen määrää päivän evankeliumi (tai muu lukukappale, jos oikein villeiksi heittäydytään?)

Asia edellä?

Jostain syystä me kuitenkin usein ajattelemme, että Jumalalle tärkeintä on aina asia: hänen valtakuntansa vuosi voi uhrata ihmisten hyvinvoinnin (”mitäpä siitä, että kyseessä on toimistotyöstä nauttiva introvertti, afrikkalaiseen kyläyhteisöön lähetystyöhön vain!”), terveyden (”kyllä Jumala varmaan haluaa tätä kautta opettaa jotain”) tai jopa elämän.

Lintuperspektiivejä ja käsittämättömiä kompromisseja

Me teemme kompromissin. Koska meitä nolottaa – sitä paitsi, jokuhan voi vaikka pahoittaa mielensä! Tai koska meidän mielestämme riittää, että ihmisiä kastetaan. Tai koska me ajattelemme, että ihmeet ja merkit ovat epäilyttäviä. Tai koska heikompien auttaminen on hyväksytympää kuin hurmahenkisyys. Tai koska me vaan olemme niin suuria syntisiä, että meidän pitää keskittyä itseemme ja kurjuuteemme.

Raamatun kauheimmat lauseet

Ja mitä se kaikki oikein tarkoittaa? Itselle kuoleminen, elämän kadottaminen, elämän uhraaminen? Sitäkö, että ponnistelen hampaat irvessä tehdäkseni hyvää, vaikken oikeastaan haluaisi? Saati jaksaisi? Tai edes pystyisi. Vai sitä, että tyydyn kärsimyksiini, jotta voin sanoa ottaneeni ristini ja seuranneeni? Vai sitä, että päädyn lähetystyöntekijäksi Afrikkaan? Koska sehän elämän antamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta tunnetusti seuraa.