Ajatuksia avointen ovien ääreltä

Me olemme kirkkona keskittyneet syntien anteeksi saamiseen. Ja totta kyllä, sehän se on se kaikkein keskeisin asia, siihenhän Raamattukin keskittyy. Mutta epäilen vahvasti, että israelilaiset tiesivät, mitä syntien anteeksi saaminen merkitsee: Jumalan yhteyteen pääsemistä ja Hänen ihmeellisten lupaustensa piiriin kuulumista! Kun taas me – hmmm, no, ainakin me olemme nöyrän kiitollisia viikosta toiseen siitä hetken kestävästä hyvästä omatunnosta.

Kenelle kirkonkellot soivat – siis että kenelle tätä jumalanpalvelusta oikein tehdään?

On tietty kaava, joka pitää ponnistella läpi, vaikka se tuntuu pitkältä ja sekavalta. On omanlaisensa puheenparsi. On (osin!) ikivanhoja lauluja, joista kaikkia ei nykykorva enää lauluiksi tunnista. On vuorotervehdyksiä, joista pitäisi tietää mitä messutaan ja milloin messutaan ja kaiken kukkuraksi vielä mitä sävelmäsarjaa käytetään (tai sitten pitää osata laulaa nuoteista!) On valkopukuisia johtajia (jotka voivat tosielämässä olla mitä palvelualtteimpia kuuntelijoita ja rinnallakulkijoita, mutta mistäpä tulokas sen voisi tietää, hänelle he näyttäytyvät niinä, jotka johtavat tätä kulttia). Sanalla sanoen: on rituaali, johon on aika vaikea päästä sisään, jos ei siihen ole sisään kasvanut.

Kristityn hommia ulkoistamassa

Me olemme nyt Kristuksen ruumis maan päällä, Hänen kätensä ja jalkansa. Mutta mitä me teemme? Jos jollakulla on vaikeaa, me pyydämme Jumalalta hänelle lohdutusta. Jos joku haluaa vapautua addiktion kahleista, me pyydämme hänelle siunausta. Ja jos joku haluaa parantua, pyydämme Jumalaa olemaan lähellä. Ja kehotamme menemään lääkäriin.

Tyhjästä on paha nyhjästä so. Mutta mitä tapahtui messulle?

Voisiko olla, ettemme ole jättäneet Pyhälle Hengelle tilaa toimia? Voisiko olla niin, että me olemme luoneet rituaalin, joka muistuttaa alkuseurakunnan kokoontumista enää vain hyvin etäisesti? Voisiko olla, että Pyhä Henki haluaisi johdattaa papin saarnaamaan siitä, mistä seurakunnan tulisi kuulla, sen sijaan, että sen määrää päivän evankeliumi (tai muu lukukappale, jos oikein villeiksi heittäydytään?)

Asia edellä?

Jostain syystä me kuitenkin usein ajattelemme, että Jumalalle tärkeintä on aina asia: hänen valtakuntansa vuosi voi uhrata ihmisten hyvinvoinnin (”mitäpä siitä, että kyseessä on toimistotyöstä nauttiva introvertti, afrikkalaiseen kyläyhteisöön lähetystyöhön vain!”), terveyden (”kyllä Jumala varmaan haluaa tätä kautta opettaa jotain”) tai jopa elämän.

Lintuperspektiivejä ja käsittämättömiä kompromisseja

Me teemme kompromissin. Koska meitä nolottaa – sitä paitsi, jokuhan voi vaikka pahoittaa mielensä! Tai koska meidän mielestämme riittää, että ihmisiä kastetaan. Tai koska me ajattelemme, että ihmeet ja merkit ovat epäilyttäviä. Tai koska heikompien auttaminen on hyväksytympää kuin hurmahenkisyys. Tai koska me vaan olemme niin suuria syntisiä, että meidän pitää keskittyä itseemme ja kurjuuteemme.

Raamatun kauheimmat lauseet

Ja mitä se kaikki oikein tarkoittaa? Itselle kuoleminen, elämän kadottaminen, elämän uhraaminen? Sitäkö, että ponnistelen hampaat irvessä tehdäkseni hyvää, vaikken oikeastaan haluaisi? Saati jaksaisi? Tai edes pystyisi. Vai sitä, että tyydyn kärsimyksiini, jotta voin sanoa ottaneeni ristini ja seuranneeni? Vai sitä, että päädyn lähetystyöntekijäksi Afrikkaan? Koska sehän elämän antamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta tunnetusti seuraa.