Halvaantunut kävelee? (seurakuntaruumiin ihmeitä odotellessa)

Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. (Ef. 1:23)

Toki olin kuullut, että seurakunta on Kristuksen ruumis. Ja olin ehkä ajatellut, että olemme Jeesuksen kädet ja jalat täällä maan päällä, auttamassa vähäosaisia ja viemässä evankeliumia. Mutta en sen enempää. En sitä, että olemme myös silmät, korvat, nenä ja suu, verenkierto, luusto, nivelet, kaikenmaailman sisäelimet – ja jopa karvankohottajalihakset (ja ei, eivät ne minullekaan ensimmäisenä mieleen tulleet. Mutta niille on käyttöä, myös tässä blogitekstissä, odotahan vain!)

En ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että ehkä joidenkin meistä tehtävä on olla niveliä, jotka saavat erilaiset osat yhdistymään toisiinsa ja toimimaan yhdessä? Ehkä jotkut meistä tuovat verenkiertona happea koko keholle? Ehkä jotkut meistä pitävät tukirangan lailla koko ruumista kasassa? Ja ehkä jotkut keskittyvät näkemään tai kuulemaan asioita ympärillämme? Ehkä jotkut sulattavat erilaisia ravinteita kaikkien hyväksi? Ehkäpä jotkut aistivat lämmintä ja kylmää ympärillämme ja varoittavat meitä muita (kas tässä: ne karvankohottajat!)? 

Arvostaako keho erilaisia osiaan? Pitäisikö suun mielestä kaikkien muidenkin puhua? Halveksiiko joku koossapitävää luustoa? Tai joku eläväksi tekevää verenkiertoa? Entä onko koko keho toiminnassa? Onko jokin osa kouristunut kramppiin? Laahataanko jotain ruumiinosaa perässä? Ja jos, auttaako silloin, jos muu ruumis sättii tai ylenkatsoo sitä? Tai unohtaa sen kokonaan?

Tekeekö seurakuntaruumis niitä asioita, joita Jeesus teki? Onko se paitsi opettamassa ja auttamassa köyhimpiä, myös tyynnyttämässä myrskyjä ja parantamassa sairaita? Puhuuko se Jeesuksen sanoja? Toimiiko se ylipäätään niin kuin yksi ruumis? Haluaako toinen jalka mennä eri suuntaan kuin toinen? Kuunteleeko toinen korva ympäristön ääntä, toinen Raamatun? Katsovatko silmät kieroon? Liikkuuko koko ruumis edes vai onko se lamaantunut, suorastaan halvaantunut?

Koskapa olemme kaikki varmaan yhtä mieltä siitä, että seurakuntaruumiin liikehdintä ei ole sulokasta katseltavaa (eikä päässä voi tässä tapauksessa olla vikaa!), on mietittävä, mistä sitten kiikastaa? Onko vika pään ja ruumiin yhteydessä: emmekö kuule tai emmekö tottele? Vai rakentelemmeko esteitä veren virrata ja ravinteiden vahvistaa? Voisiko olla, että meidät on kuitenkin tarkoitettu vahvaksi ja jänteväksi, notkeaksi ja nopeaksi? Voisimmeko liikkua vaikka tanssien?

Onneksi meillä on pää, joka saa halvaantuneetkin kävelemään.

Vastaa