Ajatuksia avointen ovien ääreltä

Olen ollut väärässä. Kirkkomme ongelma ei olekaan se, ettemme luota Pyhään Henkeen (lue myös kirjoitukseni Tyhjästä on paha nyhjästä ja Ei luottoa). Siis pelkästään. On toinenkin ongelma: me emme myöskään oikein luota Raamattuun (mikä on kai vähän huolestuttavaa, sanoohan Jeesus niiden, jotka eivät tunne juurikin pyhiä kirjoituksia ja Jumalan voimaa, kulkevan eksyksissä, ks. Matt. 22:29)

Tarkoitan tätä: Me kaikki tiedämme, että Raamattu on täynnä toinen toistaan ihanampia ja ihmeellisempiä lupauksia. Mutta kun siellä on myös kaikenlaisia länsimaisen, tieteeseen ja järkeensä luottavan ihmisen pirtaan sopimattomia lausahduksia orjuudesta, miehen kanssa makaavista miehistä ja ties mistä märehtivistä jäniksistä, ei niitä lupauksiakaan oikein tohdi todesta ottaa. Pitää ainakin ensin selvittää kenelle lupaus on annettu (israelilaisille), milloin (kauan sitten) ja mikä olikaan antamisajankohdan historiallinen tilanne (aivan toinen kuin nyt).

Lopputulema on tämä: emme oikein uskalla uskoa mitään muuta kuin lupauksen syntien anteeksiannosta ja taivaspaikasta. Tjaa, no, ehkä myös sen, että hyvääkin täällä maan päällä pitäisi jaksaa tehdä ja kärsiä kyllä saadaan. Tästä kaikesta puolestaan seuraa sellainen pikku pulma, ettei tällainen kristinusko oikein jaksa kiinnostaa ketään. Ja kamalan vaivalloista siitä on myös keksiä uutta sanottavaa viikosta toiseen (lue myös kirjoitukseni Mahan murinaa).

Me olemme kirkkona keskittyneet syntien anteeksi saamiseen. Ja totta kyllä, sehän se on se kaikkein keskeisin asia, siihenhän Raamattukin keskittyy. Mutta olen varma, että israelilaiset tiesivät, mitä syntien anteeksi saaminen merkitsee: Jumalan yhteyteen pääsemistä ja Hänen ihmeellisten lupaustensa piiriin kuulumista! Kun taas me – hmmm, no, ainakin me olemme nöyrän kiitollisia viikosta toiseen siitä hetken kestävästä hyvästä omatunnosta. Meillä ei tunnu olevan aavistustakaan siitä, mitä syntien anteeksi saaminen ja Jumalan lapseksi pääseminen tarkoittaa, mitä Jumala oikein on omilleen luvannut. Olemme kuin vankeja, jotka kerran toisensa jälkeen pysähtyvät selliensä kynnyksille kiittämään avatuista ovista. Mutta jotka seisovat selin vapauteen ja katselevat aina vaan sitä selliään, sitä mistä kaikesta vapautuivat. Eivätkä koskaan astu ulos (lue myös kirjoitukseni Metsä puilta).

No, mihin lupauksiin sitten voi uskoa? Aloita vaikkapa selvittämällä, millainen Jumala meillä on ja mitä Hän lupaa omilleen antaa – Jumalahan ei muutu (Mal. 3:6) , ei tee eroa ihmisten välillä (Room. 2:11) ja lupaa, että kaikki Jumalan lupaukset ovat Jeesuksessa ”on” (2. Kor. 1:20). Syvenny sitten Raamatun aikamuotoihin: siihen, mikä kaikki on jo tehty ja mitä me jo olemme. Niinpä, se on niin hyvää, että sitä on vaikea uskoa todeksi! Mutta uskomalla Jumalan lupauksiin pääset astumaan vankisellin kynnyksen yli – siihen ylenpalttiseen elämään, jonka Jeesus tuli antamaan!

P.S. Mitä tulee märehtiviin jäniksiin ja muihin möykkyihin uskon tiellä: meillä on onneksi Herra, joka saa vuoretkin vapisemaan:-)

 

 

 

Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni,  yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.

Vastaa