Kenelle kirkonkellot soivat – siis että kenelle tätä jumalanpalvelusta oikein tehdään?

Edelleen mietin, mitä tapahtuisi, jos ottaisi Jumalasta kiinnostuneen, mutta kirkkomme tapoja tuntemattoman ihmisen mukaansa sunnuntaiaamun kymppimessuun (lue myös kirjoitukseni Tyhjästä on paha nyhjästä so. Mutta mitä tapahtui messulle?)

Kauhukuvani on tämä: tulokas kokee tulleensa uskonnolliseen rituaaliin (ja niille, jotka nyt ajattelevat, että mitä ihmettä, niinhän hän tulikin, sanottakoon, että eikö meidät pitänyt erottaa muista uskonnoista nimenomaan se, ettei meillä ole uskontoa, vaan usko, suhde?): On tietty kaava, joka pitää ponnistella läpi, vaikka se tuntuu pitkältä ja sekavalta. On omanlaisensa puheenparsi. On (osin!) ikivanhoja lauluja, joista kaikkia ei nykykorva enää lauluiksi tunnista. On vuorotervehdyksiä, joista pitäisi tietää mitä messutaan ja milloin messutaan ja kaiken kukkuraksi vielä mitä sävelmäsarjaa käytetään (tai sitten pitää osata laulaa nuoteista!) On valkopukuisia johtajia (jotka voivat tosielämässä olla mitä palvelualtteimpia kuuntelijoita ja rinnallakulkijoita, mutta mistäpä tulokas sen voisi tietää, hänelle he näyttäytyvät niinä, jotka johtavat tätä kulttia). Sanalla sanoen: on rituaali, johon on aika vaikea päästä sisään, jos ei siihen ole sisään kasvanut.

Entäpä jos tulokas on käynyt vaikkapa muiden maailmanuskontojen kokoontumisissa; miksi hän ajattelisi, että tämä on jotain parempaa? Tai edes erilaista? Yhtä lailla tämä on rituaali, jossa sanotaan tietyt asiat ja liikutaan tietyllä tavalla tietyissä kohdissa. Jos meillä onkin erilainen sanoma rakastavasta ja läheisestä Isästä, joka on tehnyt kaiken puolestamme, se kyllä hukkuu viimeistään siinä vaiheessa, kun pappi taistelee tietään prefaatiosta Pyhä-hymnin, asetussanojen, Isä meidän-rukouksen, Herran rauhan ja Jumalan Karitsan kautta varsinaiseen ehtoollisen viettoon. Jos Jumala on tehnyt kaiken puolestamme, miksi jumalanpalveluksemme  vaikuttaa siltä, että Hän vaatii tietyt rituaalit ollakseen meihin tyytyväinen?

En tarkoita olla ilkeä. Tiedän, että on monia, jotka kokevat jumalanpalveluksemme hyväksi, tutuksi ja turvalliseksi, monia, joille se tuo pyhän tunteen. Ehkäpä heille se myös aukeaa paremmin ja he ymmärtävät sen yksityiskohtien merkityksen. Mutta monelle uudelle tulokkaalle (ja monelle messussa joskus käyneellekin) se näyttäytyy hämmentävänä seremoniana, josta ei saa irti oikein mitään, ei vaikka kuinka tiristäisi [lue myös kirjoitukseni (Mahan) murinaa: Saarnojen kolme aihetta].

Siksipä kannattaisi miettiä, kenelle tätä oikein tehdään. Tehdäänkö tätä yhä harvenevalle joukolle niitä, jotka ovat kasvaneet messuun kiinni, niille, joille genre on tuttu? Vai oliko meidän kenties tarkoitus saada sanomamme läpi kaikelle kansalle? Jumala tuskin kaavojamme kaipaa.

 

 

 

Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni,  yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.

Vastaa