Ei luottoa – 
eli miksi tämäkin kirkollinen viranhaku poiki valitusprosessin

Arvatkaapa mitä luterilaisella kirkolla on vähän? Todella vähän? Tekisi mieli sanoa, että järkyttävän vähän? Luottoa Pyhän Hengen toimintaan.

Jumalanpalveluksessa on tarkkaan säädelty, kuka saa sanoa mitäkin ja millä sanoilla. Kirkkokäsikirja antaa papille sanat suuhun, niin että pahimmillaan pappi lukee kirjasta koko messun. Paitsi saarnan. Jonka hän lukee paperista (tai iPadilta. Jos sattuu olemaan niin sanottu mac-uskovainen).

Kirkon asioista päätettäessä ei kysytä Jumalan tahtoa, ei rukoilla yhdessä, ei paastota. Olen joskus miettinyt, että kiistakysymyksissä piispat sulkeutukoot leirikeskukseen ja pysykööt siellä, kunnes ovat yksimielisiä siitä, mikä on Jumalan tahto. Emmekö me usko puhuvaan Jumalaan? Joka ei toivottavasti ole jakomielitautinen?

Kirkon virkoihin valittaessa ei myöskään etsitä Jumalaa eikä pidetä rukouskokouksia. Ei mietitä, kenet Jumala on kutsunut. Ei pohdita, kenellä on Raamatun mukaisia johtajan ominaisuuksia, kuka olisi Jumalan mielen mukainen mies tai nainen. Ei, käytetään maallista tapaa: mietitään, kenellä on hienoimmat meriitit (maallisen mittapuun mukaan), kenellä parhaat yhteydet yhteiskunnan johtopaikoille, suositaan kavereita tai samanmielisiä, ajetaan omaa agendaa.

Ja mitä tästä kaikesta seuraa: Ulkopuolelle jääviä seurakuntalaisia. Paperinmakuisia ja uskonnollisilta rituaaleilta haiskahtavia messuja. Kiistakapuloita ja vuosikymmenestä toiseen jatkuvia sisäisiä ristiriitoja. Mielensäpahoittamista ja valitusprosesseja. Huonoa julkisuutta. Kenties jopa kiipimistä, pyrkyryyttä ja vallanhimoa. Maallinen johto jumalalliselle työlle. Mikä takaa sen, ettei tilanne muutu.

Sanalla sanoen siitä seuraa kaikkea maallista. Eikö meidät ole kutsuttu olemaan juurikin ei-maallisia? Jumalalle erottuja, joita pyhiksikin kutsutaan? Eikö kirkon jos jonkun pitäisi hoitaa asiat toisella tavalla? Eikö meidän pitäisi edetä Jumalan varassa? Sillä jos me emme luota Pyhään Henkeen, emme luota Jumalaan. Ja jos me emme luota Jumalaan, mitä ihmettä me oikein kuvittelemme saavamme aikaan? Ja ylipäätään olemme tekemässä?

P.S. Ei ole tarkoitus hyökätä ketään yksittäistä pappia, piispaa tai muuta työntekijää vastaan tai asettaa kyseenalaiseksi kenenkään motiiveja tai mitään virkavalintaa. Ja kirkossa on onneksi paljon Jumalaa kuuntelevia työntekijöitä. Mutta eikö jo edellinen lause – se, että heitä on paljon (mikä samalla kertoo, etteivät he ole sellaisia kaikki) – ole kuvaava? Ja hälyttävä?

 

One Reply to “Ei luottoa – 
eli miksi tämäkin kirkollinen viranhaku poiki valitusprosessin”

  1. Jouko Kukkonen says: Vastaa

    Kiitos Anu!

Vastaa