Kun olin pieni, tai no, totta puhuakseni myös silloin kun olin jo aika iso, mielestäni hirveimpiä raamatunkohtia oli se, missä Paavali sanoo, että enää en elä minä, vaan Kristus minussa. (Gal. 2:20) Ja niitä kauheuksia oli lisääkin:
”Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa…” (Room. 6:8)
Kuolleet?! En minä halua kuolla. Minä haluan elää.
”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi.” (Room. 12:1)
”…mutta joka elämänsä minun takiani kadottaa…” (Matt. 10:39)
”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30)
”…kunnes Kristus saa muodon teissä.” (Gal. 4:19)
Ei kuulosta houkuttelevalta. Ja antaa Jeesuksesta vähintäänkin oudon kuvan: Mikäs se sellainen kaveri on, joka sanoo rakastavansa, mutta haluaakin vallata elämäni – eikä vain minun vaan kaikkien muidenkin? Miksi maksoi vaivan edes luoda minut, jos hän ei halua minun elävän vaan päinvastoin kuolevan? Ja miksi kaikkien tulisi muuttua Hänen kaltaisekseen? Enkö minä saa olla enää minä?
Ja mitä se kaikki oikein tarkoittaa? Itselle kuoleminen, elämän kadottaminen, elämän uhraaminen? Sitäkö, että ponnistelen hampaat irvessä tehdäkseni hyvää, vaikken oikeastaan haluaisi? Saati jaksaisi? Tai edes pystyisi. Vai sitä, että tyydyn kärsimyksiini, jotta voin sanoa ottaneeni ristini ja seuranneeni? Vai sitä, että päädyn lähetystyöntekijäksi Afrikkaan? Koska sehän elämän antamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta tunnetusti seuraa.
Ehkei sentään.
”Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:6, ks. myös Room. 6:11, Kol. 2:11)
Kuka on kuollut? Vanha minä, se, jota Aadamilta peritty taipumus vetää vastustamattomasti syntiin. Tervemenoa vaan!
Entä kuka elää?
”Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:19-20)
”Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa.” (1. Tess. 5:10)
Elää uusi ihminen – ihminen, jossa Jumala itse asuu! ”Kristus teissä, kirkkauden toivo” (Kol. 1:27) Ihminen, jota Jumala hellävaroen ohjailee kohti sitä, millaiseksi hänet on luotu: Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1. Moos. 1:27), Jumalan iloksi ja kunniaksi muovattu (Sef. 3:17, Jes. 43:7) Oi, tervetuloa!
Ehkä vähän kerettiläinen ajatus luterilaiselle, mutta tätä ajatellessani väistämättä tulee mieleen, miten hieno kuva upotuskaste olisi tästä: Haudataan vanha ihminen veden alle – sinne jäi! Nousee uusi ihminen, Kristus minussa -ihminen! Ja siitä kaikesta jää kokemus, josta voi itseään muistuttaa.
Muistutusta nimittäin tarvitaan. Ensikatsomalla kaikki kun näyttää olevan entisellään: sama vanha minähän se tässä – eikö taivaallinen taikasauva heilahtanutkaan? Mutta jos ymmärrän syntisen minäni kuolleen ja tiedän, että Kristus itse elää minussa, minulla on mahdollisuus valita: voin elää uuden, uudestisyntymässä saamani luonteen mukaan. Voin antaa Kristuksen hallita – oikeasti hallita minua, kaikissa tilanteissa. Voin olla joka hetki yhteydessä minussa asuvaan Jeesukseen ja kysyä, miten Hän haluaa minun toimivan. Saan käyttää Hänen viisauttaan, Hänen rakkauttaan, Hänen voimaansa. Kyse on yhteydestä, ei omasta ponnistelusta. Ja kuinka ollakaan, kun annan Kristuksen hallita minua, tulen sekä seuranneeksi Jeesusta, kieltäneeksi itseni että antaneeksi itseni eläväksi uhriksi. Kuolen itselleni, tulen pienemmäksi ja kadotan elämäni – löytääkseni sen uudestaan! Paljon parempana.
P.S. Nämä ajatukset eivät ainakaan vielä ole löytäneet tietään lauluksi. Ehkä sekin aika koittaa. Mutta nyt keskityn tekemään jotain uutta pääsiäiseksi. Ja olen siitä ainakin itse aika innoissani. Pysyhän kuulolla!
Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni, yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.