Jokapäiväinen miekkamme

Muistikuva pitkäperjantailta: hyppy lattiatyynyltä toiselle,  siitä edelleen sohvalle ja nojatuolilta toiselle, kunnes kierros alkaa alusta. Päivä on pitkä. Loputtoman pitkä. Ja piinallinen: kokonainen päivä sisätiloissa ilman sen kummempaa tekemistä ja vailla kavereiden seuraa (epäilenpä, ettei niinkään siitä syystä, että kavereiden kanssa leikkiminen olisi omista vanhemmistani ollut sopimatonta, vaan pikemminkin siltä varalta, että se voisi jonkun muun vanhemmista olla sopimatonta). Ilmeisesti päivän oli tarkoituskin tuntua pitkältä ja tylsältä, koska pitkä (joskaan ei varsinaisesti tapahtumaköyhä) se taatusti oli myös päivän päähenkilölle, Jeesukselle.  Ja piinallinen se oli myös sivustakatsojille, Jeesuksen äidille ja ystäville. Jeesusta kiduttivat ruoskan- ja naulaniskut, katsojia tämän kauheuden lisäksi monet kysymykset: Eikö tämän pitänyt olla se, joka istuu Daavidin valtaistuimelle? Se, joka tulee Herran nimessä? Se, jonka vuoksi me luovuimme kaikesta? ”Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.” (Luuk. 24:21)

Voi siis vain kuvitella Marian sydänpoloa: siihen iskettiin miekka (tai tuhat!) ja käännettiin kahvasta. Vaikka sivuutettaisiin äidinrakkaus ja sen tuoma tuska (vaikka sitäkin pitkäperjantaina voi olla hyvä muistella, puhumattakaan Isän rakkaudesta: kuinka paljon Isän täytyykään rakastaa sinua ja minua, kun hän antaa ainoan poikansa moiseen käsittelyyn!), Marian sydäntä varmaan silvottiin ja pilkottiin, käänneltiin ja väänneltiin, aivan niin kuin profeetta aikoinaan oli hänelle ennustanut (Luuk. 2:35): uskoako Jumalan sanoja (tuo poika hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti) vai omia silmiä (tuolla se poika nyt riippuu kuolleena ristillä)?

Jos Marian ehkä olikin vaikea uskoa siihen, että Jeesus nousee kuolleista, niin hän kyllä taatusti uskoi tämän tekevän ihmeitä, ruokkivan nälkäisiä ja parantavan sairaita. Me taas, jotka tiedämme, miten tarina jatkuu, uskomme ehkä kyllä, että Jeesus nousi kuolleista, mutta siitä emme uskalla olla varmoja, auttaako hän, ruokkiiko hän ja parantaako hän. Miekka käy siis myös meidän sydämiimme, joka ikinen päivä ja monessa asiassa: uskonko Jumalan sanaan vai omiin olosuhteisiini. Uskonko siihen, mitä Jumala sanoo (Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu, Ps. 23:1) vai siihen, miltä asiat näyttävät (puuttuu yhtä jos toistakin, sekä rahaa että vapaa-aikaa)? Luotanko siihen, mitä Jumala lupaa (Tottahan hän teistä huolehtii, Matt. 6:30) vai siihen, miten yleensä on tapana ajatella (Jokainen on oman onnensa seppä)? Teenkö sen, mitä Sana sanoo (Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen, 1.Piet. 5:7) vai sen, mikä itsestäni järkevältä tuntuu (kiireesti kaiken mahdollisen – ja murehdin varmuuden vuoksi yökaudet)? Kyse on samasta asiasta. Uskosta. Mutta onneksi myös samasta Jeesuksesta. Jeesuksesta joka nousi kuolleista. Ja Jeesuksesta, joka teki ja lupaa edelleen tehdä paljon muutakin.

Pääsiäistä kohti – miekka sydämessä, mutta toivo rinnassa!

P.S. Tämän Pierced By a Sword -videon tein viime vuonna (minkä myös tummasta kuontalosta sekä varsinaisen videoeditointiohjelman puutteesta huomannee:-)) Tämäkin laulu on musikaalista Passion (ja tämän jälkeen vaihdan aihetta, sen lupaan!) ja se löytyy Passion-nuottivihosta nimellä Käy miekka myöskin mun sydämeen – siis selvällä suomen kielellä, vaikka videolla laulu onkin englanniksi, sillä lauloin sitä ihanan kansainvälisen kuoroni kanssa viime vuonna-